”Metsän keskellä, kauan sitten autioituneessa pikku kylässä seisoi harmaa aitta. Se oli täynnä tavaraa, unohdettuja huonekaluja, kirjoja, työkaluja ja kauan sitten aikuiseksi kasvaneiden lasten leluja. Aika oli pysähtynyt aitan sisällä, aurinko vaelsi verkkaisesti taivaankannen yli kerta toisensa jälkeen, lumi tuli, suli, kukat kukkivat ja kuihtuivat. Hämähäkki kutoi seittejään, pääskyset pesivät räystään alla ja vuodet kulkivat eteenpäin.

Sisällä aitassa, puoliksi lahonneen lipaston päällä, pörröisen ryijyn alapuolella oli siististi viikattuna päiväpeitto. Suuri, tilkuista ommeltu, muhkeaksi topattu ja tikattu peitto. Sen oli taannoin vanha rouva iltapuhteekseen ommellut, napannut tilkun sieltä, toisen täältä. Vanhoista vaatteista, verhoista, liinavaatteista. Peitto kulki äidiltä tyttärelle, kunnes lopulta päätyi kesämökille lasten leikkeihin. Eikä tuo viltti ollut siitä millänsäkään, se nautti kesäpäivistä, kun lapset makasivat sen päällä auringossa Aku Ankkojen ja limsapullojen kanssa, syyspäivistä kun lapset kietoutuivat peiton sisään takan ääreen ja jopa talvista, jotka se vietti leväten aitassa, tietäen että keväällä lapset taas tulisivat. Paitsi että lopulta eivät enää tulleetkaan ja aika pysähtyi.

Peitto odotteli aikansa, huolestui, ikävöi ja lopulta turhautui. Lapset täytyi löytää, jotain on varmasti sattunut! Peitot eivät ole tietoisia ajan kulumisesta, eikä täkkiparka tiennyt lasten kasvaneen aikuisiksi ja unohtaneen vallan koko kesänviettopaikan peittoineen. Sisuuntunut tilkkutäkki keräsi voimansa, ilmoitti ryijylle, että tämä viltti häipyy nyt ja aloitti hitaan vaelluksensa kohti kaupunkia, jossa arveli lasten asuvan.

Peitoilla ei ole raajoja, joten liikkuminen oli hieman haastavaa aluksi. Pölypilvet täyttivät aitan pysähtyneen ilman, kun täkki venkoili itsensä liikkeelle, laho lipasto kirskui ja lattialaudat natisivat. Ulkona oravat pysähtyivät ihmettelemään moista mekastusta ja kun täkki lopulta hulmahti pölypilven säestämänä ikkunasta nurmikolle, pakenivat oravat kuusen latvaan tarkkailemaan tilannetta.

Hetken hengiteltyään täkki otti suunnan kohti etelää ja alkusyksyn tuulenpuuskia hyödyntäen lähti etenemään ripeästi hulmahdellen. Matkanteko oli alkuun varsin ripeää, tuuli tarttui tehokkaasti täkkiin ja pölypilvet pöllähdellen se taittoi taivalta kohti metsänreunaa. Siinä hulmahdellessaan täkki hykerteli jo ajatuksella, miten mukava jälleennäkeminen edessä odottikaan, lapset ilahtuisivat varmasti, kun vanha tuttu peitto paukahtaisi pihamaalle aivan odottamatta. Varmasti veisivät sen huoneeseensa ja rakentaisivat vaikkapa majan. Ehkä ensin toki pesusoikkoon, kuraisen pellon ylittäminen puuskittaisen syystuulen avulla jätti tehokkaasti jälkensä.

Lopulta täkki saapui metsän siimekseen ja pysähtyi lepäämään. Aurinko alkoi jo vaipua mailleen, oravat hätistelivät poikasiaan yöpuulle ja pöllö availi ääntään kuusenlatvassa. Peitto päätteli, että olisi viisainta levätä yön yli tässä ja jatkaa aamusella matkaa. Kenties maantien varresta saisi jopa autokyydin kaupunkia kohti. Niinpä se laskosti itsensä mukavasti suuren kuusen juurelle ja vaipui sikeään uneen.

 Kuun noustessa pimeälle taivaalle, alkoi tapahtua kummia. Kuusi, jonka juurella tilkkutäkki nukkui, alkoi hohtaa. Ihan vaimeasti vain, mutta kuitenkin. Vihertävä valo hohti sen neulasista ja rungosta, valaisten pienen metsäaukean. Pian rungosta alkoi työntyä ulos pieniä sieniä. Sellaisia erikoisen pitkulaisia, hieman vinksahtaneen muotoisia. Sienet hohtivat myös, paljon kirkkaammin vieläpä kuin kuusi. Niiden omituisista pikku lakeista alkoi tihkua niin ikään hohtavaa nestettä, joka helmeili hattujen pinnalla tovin ja tippui sitten maahan. Pisara toisensa jälkeen putosi halki ilman, laskeutuen uinuvan peiton päälle. Osuessaan, ne aiheuttivat pienen sihahduksen ja häivähdyksenomainen höyrypilvi kohosi ilmoille. Näytti siltä että täkkiin tuli pieniä reikiä, mutta kuten pian saamme huomata, sen kohtalo ei suinkaan ollut reikiintyä vaan jotakin paljon suurempaa.

Siinä kävi niin, että reipas tilkkupeitto otti ja räjähti. Hohtavat pisarat aiheuttivat kemiallisen reaktion ja täkki räjähti kappaleiksi varsin kuuluvan pamauksen saattelemana. Kappaleet satoivat pienelle metsäaukealle ropisten ja tapahtumaa puusta katselleen pöllön yllätykseksi, ne eivät suinkaan jääneet makaamaan kuten riekaleilta olisi voinut odottaa. Ne alkoivat puhua. Ja poukkoilla. Eivätkä ne näyttäneet lainkaan räjähtäneen täkin riekaleilta, vaan ne olivat pullean pyöreitä muodoltaan. Ölleröitä. Ne olivat Ölleröitä.

Katsotaanpa tarkemmin näitä pallukoita. Tuo yksi, on aivan kuin se yksi kesälapsista, vihaa Kari Tapiota ja kumisaappaita. Entäs tuo toinen, paasaa politiikkaa kuin vaari, jonka verkkareista tehtiin peittoon paikka. Ja tuo sitten, muistuttaa erehdyttävästi naapurinrouvaa, jonka mekko toimi peiton materiaalina. Besserwisser vailla vertaa. Kuhisevat pallerot metsäaukiolla, muistuttivat kukin heitä, joiden vaatteista tuo sinnikäs peitto oli valmistettu. Siellä oli kirkuvia, joogaavia ja hysteerisesti nauravia palleroita, älämölö oli melkoinen ja tilannetta tarkkaillut pöllö päätti lentää tiehensä, ennen kuin pallukat intoutuisivat kiipeämään puuhun.

Eivät ne puuhun kiivenneet vaan jatkoivat peiton aloittamaa matkaa kaupunkiin. Ehkä olet tavannut heistä jonkun?