Jätesäkillinen käytöstä poistettuja vaatteita herättää pesäkkeellä hieman samankaltaisia tunteita, kuin joulu lapsuusvuosina. Pullea, kiiltävä pussukka täynnä toinen toistaan hillittömämpiä mahdollisuuksia, kuoseja, värejä, tekstuureja. Kenties Rönsymateriaalia, mahdollisesti tumppusiin soveltuvaa tai ehkä menee laukkuhommiksi. Sen näkee vasta kun istuu lattialle ja tyhjentää säkin. Ne ovat ehkä parhaita hetkiä työviikossa, materiaalien lajitteleminen ja ideoiden ilotulitus aivojen valkokankaalla.

Hyvin usein lajittelusessio johtaa siihen, että säkin sisältö on pienissä kasoissa ympäri pesäkettä. Jokaisella kasalla on teema, joko painatuksiin, värimaailmaan tai ihan vain yleiseen tunnelmaan perustuva, jonka pohjalta tuleva Rönsy sitten rakentuu. Joskus kasat odottelevat Rönsynleikkuupäivää pitkäänkin, joten kasojen keskellä työskentelemiseen piti tottuman jo alkutaipaleella. Joku viisas joskus sanoikin, että kämpässäni ei ole roinaröykkiöitä, vaan inspiraatioita ja allekirjoitan tämän täysin. Toinen viisas, eli esikoispoikani, taas totesi taannoin ystävilleen että ”it´s just my mom, that trash loving chaos goblin”. Se, jos mikä, oli hyvin kuvaavasti sanottu ja allekirjoitukseni löytyy tuonkin sitaatin alta, mitäpä sitä kieltämään.

Tapoihini kuuluu myös lähes kaiken mahdollisen materiaaliksi kelpaavan säilöminen, siltä varalta, että joskus sattuisin tarvitsemaan juuri sen kokoista ja väristä riekaletta johonkin tekeillä olevaan mestariteokseen. Joskus näin käykin, tumppusesta puuttuu kolmen sentin levyinen supermessevä blingbling-rämmäle ja juuri sellaisen muistan survoneeni keltaisen muovikorin vasempaan takanurkkaan lokakuussa 2020. Kuinka ollakaan, se löytyy kuin löytyykin sieltä ja tumppusesta tulee täydellinen. Toki on myös niitä materiaalintapaisia, jotka ovat odottaneet jo hyvän tovin käyttöön pääsyä. Esimerkiksi se virkattu torkkupeitto, jonka aloitin odottaessani edellä mainittua esikoistani viime vuosituhannen lopulla. Siirsin keskeneräisen tekeleen kotikomerosta materiaalikasaan seitsemän vuotta sitten, kun vauva tuli täysi-ikäiseksi ja siellä se vielä odottelee. Voi toki olla, että tempaisen sen vielä valmiiksi saakka ja annan pojalle viisikymmenvuotispäivänä lahjaksi. Hähä.

Olen siis syntynyt hamsteriksi ja tunnen usein syvää kiitollisuutta siitä, että hamsteriuden ohella osakseni siunaantui myös kyky hyödyntää hamstraamani asiat ja vieläpä funktionaalisessa muodossa. Saattaisi olla tämä elämä astetta hankalampaa, jos olisin ammatiltani kirjanpitäjä ja hilloaisin vanhoja vaatteita ihan vain hilloamisen ilosta. Katselisin saalistani iltaisin naama neliönä ja kiipeäisin sitten röykkiöiden päälle yöpuulle. Katonrajaan, sillä muualle ei enää mahtuisi. Tämän vision myötä ilakoin entistä innokkaammin siitä, että hamstraamani materiaali jatkaa useimmiten matkaansa uudessa muodossa varsin ripeässä tahdissa.

Tällä viikolla materiaalista on syntynyt pääasiassa tumppusia. Olen silpunnut fleecepaitoja, pillifarkkuja ja tekoturkistakkeja kuin heikkopäinen ja siinä sivussa yrittänyt parhaani mukaan muotoilla nahasta kynsiä. Hurjalta näyttäviä, mutta vaarattomia nahkakynsiä käpälätumppusiin. Alkuviikosta käsiini päätynyt materiaalisäkki oli varsin antoisa ja tumppusia on pursuillut vanhan kunnon Jukin (hän on ompelukoneeni, Valtion Pukutehtaan veteraani, joka tikkaa tomerasti materiaalin kuin materiaalin) hampaista kiitettäviä määriä. Ja se on hyvä se, sillä ensi viikolla silput leviävät kaksille eri joulumarkkinoille. Väijyminen on suotavaa, mikäli satutte Hämptonin huudeille, toivottaa Chaos goblin teidät tervetulleeksi.