Lähes puoli vuosisataa raivokasta rellestystä

Tänään on kansallinen veteraanipäivä, nimipäiväänsä viettää Merja ja minä täytän neljäkymmentäviisi vuotta. Yli puolet tuosta ajasta olen puuhastellut käsityöläisenä, varsin monella sen sateenvarjon alle mahtuvalla alalla.

Olen tehnyt korjausompelutöitä, vaihtanut vetoketjuja satamäärin, lyhentänyt, kaventanut, leventänyt ja paikannut. Suutarimestari, jonka luona olin oppimassa taannoin, sanoi aina että kaiken minkä ihminen on tehnyt, voi ihminen myös korjata ja tästä olen pitänyt kiinni. Välillä on toki tullut vastaan korjauskelvotontakin, mutta niistä saa aina kaavat ja mallin uuteen vastaavaan.

Mittatilaustöitä on tehty vuosien varrella niin ikään läjäpäin, takkeja, rooliasuja, iltapukuja ja hääpukukin. On rakennettu siivet, ommeltu saatananpalvojan asu vatsastapuhujan nukelle, tehty kikkelihattu ja hirviötossut. Olen kyynelöinyt ommellessani menehtyneen nuoren tytön T-paidoista muistopeittoa kaipaamaan jääneille vanhemmille, hihittänyt pää punaisena polttarikepposteluun tarkoitettua alastonasua tehdessäni ja sulanut liikutuksesta lätäköksi, nähdessäni koiranpennun sovittamassa sille ompelemaani pikku takkia. Työn iloa, sitä on ollut kosolti.

Olen tehnyt korkokenkiä, maihareita, miesten pukukenkiä ja sandaaleja. Hillittömiä burleskisaapikkaita ja järkeviä kävelykenkiä. Laukkuja, reppuja, käsilaukkuja, hattujakin. Suunnittelupöytäni on ollut täynnä kaavoja, luonnoksia ja tilkkuja, olen paininut jalkineenkaavoitusohjelman kanssa ja tuhertanut merkintöjä teipattuun lestiin. Pääasiassa ilakoiden olen työtäni tehnyt, mutta tunnustettakoon että kaavoitusohjelmat saivat liaanini umpisolmuun ja aivosolut oikosulkuun.

Tämä ei ole ollut varsinaisesti raharikasta hommaa, kartano ja Tesla ovat vielä hankkimatta, mutta kehtaisin väittää ilakoineeni raivokkaasti jokaisesta valmistuneesta työstä, eikä yhtäkään ole ollut vastenmielistä aloittaa. Tai, jos nyt rehellisiä ollaan, niin kirkkoveneen muotoisen makuupussin kanssa vitkastelin taannoin pitkän tovin, ennen kuin otin kankaan kauniiseen käteen ja aloin ommella. Lopputulema oli asiakkaan mieleen, joten iloksi sekin projekti lopulta muuttui.

Kaiken tämän käsillätekemisen, suunnittelemisen ja muotoilemisen taustalla, kantavana teemana on kokoajan kulkenut vanhojen materiaalien kierrättäminen, uusiokäyttö ja vaikka nyt sitten se upcycling, vaikka se sanana saakin niskavillani sojottamaan. Se, että saan pelastettua vanhan vaatteen uuteen loistoon joko korjaamalla tai materiaaliksi käyttämällä, herättää aina pienen voitonriemun. Joka kerta. Etenkin silloin, kun vaate näyttää uudessa muodossaan vielä loistokkaammalta kuin vanhassa, silloin saatan tempaista pienen riemupolskan.

Kun hirmuisen nuorena äitinä neljännesvuosisata sitten, ompelin käsin vanhasta huivista ja poolopaidan kauluksesta esikoisvauvalleni myssyä naama riemusta neliönä, en arvannut olevani samalla tiellä vielä silloin, kun se pyöreäpäinen pieni poika on jo aikamies. Ja se toinenkin poika. Sohvannurkka ja käsinompelu ovat vaihtuneet pesäkkeeseen ja teollisuuskoneisiin, mutta naama on yhä neliö ja vanhasta syntyy uutta samalla innolla, mutta runsaammalla kokemuksella ja osaamisella. Eikä loppua näy, todennäköisesti viidenkymmenen vuoden kuluttua olen palannut sohvannurkkaan, jossa ompelen kurttuinen kasvo kuutiona lapsenlapsenlapsille kolttuja neula väpättäen. Ja niin on hyvä.

No Comments

Post A Comment