Olen hyvin kärsimätön luonteeltani, en malta suunnitella, hahmotella ja halkoa millimetrejä kaavapaperilla, vaikka se aina toisinaan hyvin suotavaa olisikin. Usein lähdenkin toteuttamaan kuningasideaani niin sanotusti takki auki, tekemättä sen suurempia kaavailuja. Kankaat kappaleiksi ja saumurin suuhun, mietitään sitten lopuksi, oliko se viisasta vai ei. Joskus idea osoittautuu kuninkaalliseksi sellaisenaan ja koneen kidasta purskahtaa juuri sellainen tekele, kuin aivojeni valkokankaalla visioinkin. Toisinaan se tarvitsee vain hieman hienosäätöä ja toisinaan lopputulema on täysin epäkelpo, eikä parane säätämälläkään,

Ja sitten, ovat ne tapaukset, joissa maailman messevin tuote piirtyy mieleeni, lähden pää punaisena sitä toteuttamaan ja matkalla se muuttuu täysin. Messevyysaste pysyy ennallaan, mutta itse tuote onkin jotakin aivan muuta kuin se, mitä liekehtien visioin.

Männäviikolla kävi juuri näin. Pyörittelin tummansinistä samettirämmälettä ja mietin että tämäpä se olisikin kerrassaan kelpo käsveskamateriaali. Kaveriksi sille löytyi vanha polyesterisatiininen aamutakki, jonka ärhäkkä pinkki suorastaan imarteli yönsinisen sametin himmeää hohtoa. Ilakoiden silppusin materiaalejani, mielikuvitellen messevintä käsilaukkua ikinä. Sellainen hieman pussukkamainen, rento malli, jonne mahtuu riittävästi roinaa, muttei tule säkkiefektiä. Sakset louskuttivat raivokkaasti, vanha kunnon Juki tikkasi minkä ennätti ja pussukkani alkoi muotoutua.

Kaavoitusosion skippasin täysin, omahyväisenä myhäillen mietin, että onhan näitä kasseja ja pusseja tässä kyhätty jo vuosikymmenet, aina sitä yhden käsveskan tempaisee sen kummemmitta kaavoitta. Tempaisee toki, mutta minkälaisen? Ei välttämättä juuri sellaista, mikä mielessä oli. Kun pussukkani oli vuoritusvaiheessa, havaitsin että sen muoto on kieltämättä hieman epälaukkumainen. Toimisi toki käsilaukkunakin mutta muistutti kovasti jotakin aivan muuta. Vedin kassin siis päähäni ja kyllä, voi kyllä, se osoittautuikin mitä hillittömimmäksi hatuksi.

Laitoin hihnat, sisätaskut ja nepparikiinnitykset laatikkoon odottamaan oikeita laukkuhommia ja kyhäsin hulluun hattuuni lipan. Vuoritin, viimeistelin, peilailin ja hihitin teepannun lailla, eihän se nyt mikään arkihattu ollut, näytin Super Marion ja Salvador Dalin psykedeeliseltä risteytykseltä, mutta ilahduttavalta sellaiselta. Yhä ilakoiden, kiikutin hatun myymälään odottamaan henkilöä, jolla on yhtä suuri pää ja omituinen hattumaku kuin itselläni. Voi olla, että hattu on siellä vielä kauan.

Koska kesä kurkistelee jo ovella, olisi niitä laukkujakin saatava aikaiseksi. Ja jotta niitä syntyisi, on maltettava tehdä suunnittelu- ja kaavoitustyö huolellisesti ennen holtitonta ompelurupeamaa. Uskon että se onnistuu lähitulevaisuudessa. Kunhan maltan.