Minä olin mukulana hirvittävän tarkka vaatteistani. En voinut sietää joustamattomia vaatekappaleita, erityisesti jos niissä oli nappeja. Erityisesti inhosin paitapuseroita, sellaisia valkoisia, juhlaversioita, joissa oli pikkuiset läpikuultavat napit. Ensimmäinen muistikuvani koko elinajaltani on itseasiassa se, kun minua survotaan paitapuseroon ja taistelen kaikin voimin vastaan. Minua oltiin viemässä valokuvaan, se oli kaksivuotiskuva ja piti olla erityisen hienona, totta kai. Muistan lakanneeni tappelemasta, kun äiti lupasi, että kuvan jälkeen mennään mummolaan ja otetaan se paita pois. Tyydyin siis kohtalooni ja pääsin kuvan jälkeen paidasta eroon. Paitapuseroepisodista on nyt 43 vuotta ja vain kerran, olen sen jälkeen moiseen joutunut sonnustautumaan. (Niissä kuvissa ei tosin näy jälkeäkään siitä, että malli vihasi syvästi yllään olevaa vaatetta.)

Minä siis inhosin paitapuseroita, pikeepaitoja ja aivan erityisesti vakosamettihousuja. Olin nimittäin varsin paksu lapsi ja sammarit pitivät raivostuttavaa ääntä lyllertäessäni menemään. Sittemmin olen tullut sinuiksi vakosametin kanssa, mutta pikeepaidat ovat samassa kastissa paitapuseroiden kanssa, niihin en tule sonnustautumaan koskaan. Nevö.

Inhokkivaatteiden lisäksi oli lempivaatteet. Minulla oli aina tietyt lempivaatteet, joissa rellestin menemään päivästä toiseen. Usein ne olivat suuria collegepaitoja ja supermukaviksi kuluneita farkkuja. Yhdessä vaiheessa, noin kymmenvuotiaana, kulutin vakosamettihousut puhki puolessa vuodessa, mitä nelivuotias minä ei olisi suurin surminkaan tehnyt. Siihen aikaan vaatteet ostettiin marketeista tai tilattiin Ellokselta ja sen katalogin selaaminen olikin aina suuri tapaus. Vielä suurempi tapaus oli toki se, kun suuresti ihailemani kuusi vuotta vanhempi serkkutyttö lahjoitti vanhoja vaatteitaan. Silloin en päässyt peilin edestä pois, olivathan ne sentään isojen tyttöjen vaatteita. Niin isojen, että saivat laittaa jo huulipunaa kouluun ja Hanoi Rocksin julisteen seinälle.

Se, mikä lempivaatteista teki niin rakkaita ja inhokkivaatteista kammottavia, oli mukavuus. Paitapusero saattaa näyttää nykyminän silmään tyylikkäältä ja melkein tekisi mieli kokeilla, mutta syvälle mielen sopukoihin on iskostunut muistikuva suunnattomasta epämukavuudesta. Joten jätän väliin, yhä edelleen. Vaatteesta tulee siis lempivaate, vain jos se on mukava. Se, mikä tekee vaatteesta mukavan, riippuu sitten täysin vaatteen käyttäjästä itsestään. Yhdelle mukavuus tarkoittaa sitä, että vaate näyttää hävyttömän hyvältä, toiselle se on vapaus liikkua ja kolmas pitää mukavana vaatetta, joka on mahdollisimman lämmin, peittävä ja paksu. Ja neljännen mielestä nämä kaikki ominaisuudet voivat löytyä yhdestä ja samasta vaatteesta.

Lempivaatteita on siis niin paljon, kuin on vaatteiden käyttäjiäkin ja pesäkkeelle kertyvän materiaalin perusteella, olen määritellyt muutaman tyypillisimmän lempivaatteeksi päätyvän vaatekappaleen. Mitkä vaatekappaleet siis useimmiten ovat paljon pidettyjä, mitä kertyy ehdottomasti eniten ja mikä niitä kaikkia yhdistää.

Raitapaidat ovat suurin ryhmä lempivaatteiksi luokiteltavia vaatekappaleita. Tyypillisin raitapaita on laivastonsininen ja luonnonvalkoinen, malliltaan väljä ja raidat ovat sentinlevyistä tasaraitaa. Näitä on laatikoittain, vähän käytettyjä, paljon käytettyjä ja täysin räjähtäneitä. Raidat ovat aina vaakaraitoja, pystymallisia näkyy harvoin, jos koskaan. Punaista, mustaa ja sitä laivastonsinistä, yhdistettynä valkoisen eri sävyihin. Rintataskulla tai ilman, T-paitana, tunikana ja pitkillä hihoilla. Sitä en tiedä onko näissä vaatteissa yhdistävänä tekijänä juuri se raidallisuus, vai ovatko ne raidallisia vain siksi, että kaupat myyvät raitaa, mutta joka tapauksessa raidallisia vaatteita päätyy läjäpäin materiaaliröykkiöihini.

Toinen, ikisuosikki, ovat ne pitkät, T-paitamaiset vaatteet, joita paituleiksi kutsutaan. Yöpaituleita. Se on karmea sana, mutta niitä ne väljät yökkärimäiset asut viralliselta nimeltään lienevät, joten käytän sitä silläkin uhalla, että silmästä katkeaa verisuoni. Paituleita. Niissä on usein suuri kukkanen painettuna rintaan. Vaaleanpunainen, violetti tai perinteinen joulupukinpunainen, kukkasella koristettuna. Näitä on kosolti ja se on hyvä, sillä mikään ei sovi Rönsyn vuorimateriaaliksi paremmin kuin perinteinen kukkaspaituli. Yllättäen kyllä, raidallisina näitä ei tule vastaan juuri koskaan. Yökkäripaitulit käytetään usein miltei loppuun asti, usein ne ovat jo ohueksi kuluneita ja selvästikin hyvin rakastettuja vaatekappaleita. Itsellänikin on näitä, ainakin kolme.

Ja kolmantena ovat sitten tunikat. Väljät, värikkäät, suurikuvioiset tunikat. Pehmeät, joustavat trikootunikat. Niiden suosio perustunee mukavuuden perinteiseen määritelmään, ne sopivat moneen käyttöön, eivät kiristä, purista, kutita tai hiosta ja niitä löytyy niin monenlaisina, että taatusti löytyy mieleinen nirsommallekin. Tunikat ovat myös minun lempivaatteitani, kun silppuamismeiningillä tarkastellaan, yhdestä tunikasta saa Rönsyyn jo monta osaa ja hyvin usein näissä vaatekappaleissa on hillittömimmät kuosit.

Tekisi mieli mainita neljäntenä typerät huumoripaidat tai kulahtaneet bändipaidat, mutta se olisi vale. Tai ei välttämättä, ne voivat hyvinkin olla lempivaatteita ja niinkin rakastettuja, ettei niitä haluta minun kynsiini luovuttaa. Niitä ei nimittäin löydy juuri koskaan materiaalisäkeistä. Olen aina toivonut, että saisin saksittavakseni paidan, jossa lukee ”en ole gynekologi, mutta voin vilkaista”. Sellainen toripaitojen huumoriosaston kiistaton kuningasvaate, joka tosin taitaa olla urbaanilegenda. En ole koskaan nähnyt livenä moista, joten olen alkanut epäillä kyseisen vaatteen kuuluvan samaan sarjaan bigfootin ja Loch Nessin hirviön kanssa. Oletko sinä nähnyt sellaista paitaa koskaan? Omistatko ehkä sellaisen? Onko se kenties… lempivaatteesi? Kerro.