01 maalis Minne vaatteet päätyvät?
Luin taas artikkelin pikamuodista. Luin toisenkin ja kävin vakoilemassa Sheinin sivuilla. Hinnat olivat hillittömiä. Siinä pällistellessäni mietin niitä materiaalisäkkejä, joita pesäkkeelläni hilloan ja lajittelen. Niissä on vaatteita laidasta laitaan. On superhalpisvaatteita, kellarinperukoilta löytyneitä verkkareita ajalta ennen pikamuotia ja laadukkaita merkkivaatteita. Kaikki käytöstä poistettuja , syystä tai toisesta sellaisenaan käyttökelvottomia. Pikamuotiin ja Sheinin vakoiluun tämä miete liittyy siten, että elinkaarensa loppupäässä kaikki vaatteet ovat samassa säkissä ja pahimmassa tapauksessa samassa jätevuoressa tai roviossa aavikolla. Riippumatta siitä, maksoiko kolttu kaksi euroa vai sata kertaa enemmän.
Pikamuotipuotien tarjontaa kuvaillaan usein rumin termein, ne ovat riepuja ja rättejä, täpötäysistä rekeistä putoilleet vaatteet lojuvat lattialla, eivätkä ne pääse välttämättä käyttöön kertaakaan vaikka ostetuiksi tulisivatkin. Ne ovat kertakäyttökamaa, rihkamaa ja roskaa. Laadullisesti usein toki ovatkin, ei kolmella eurolla saa kestävää, laadukasta ammatti-ihmisen ompelemaa vaatetta, ei sillä saa edes sitä materiaalia. Mutta siihen halpariepuun on kuitenkin käytetty työaikaa, minuutti tai kaksi ehkä, mutta silti. Se on leikattu, ommeltu, pakattu ja lähetetty maapallon toiselle puolelle. Materiaali on ehkä heikkolaatuista, mutta sekin on jossakin valmistettu ja niin edespäin. Luonnonvaroja on kulutettu ja ihminen on sen ommellut. Onko se siis arvoton riepu? Voiko sen ostaa huoletta heräteostoksena ja nakata sitten roskikseen?
Laadukkaampi vaate sitten taas syntyy periaatteessa samalla tavalla, samojen prosessien kautta, mutta astetta asiallisemmissa oloissa. Materiaali on laadukkaampaa, tekijä on työhönsä koulutettu ja saa asiallisen korvauksenkin työstään. Lopputulos on kestävämpi sekä käytön että ympäristön kannalta, palvelee pidempään ja maksaakin sitten reippaammin. Sitä ei välttämättä osteta heräteostoksena vaan harkinnan kautta ja siten se myös päätyy käyttöön saakka, palvellen mahdollisesti hyvinkin pitkään.
Mutta sitten, kun vaate on mennyt muodista, käynyt pieneksi, tai kenties tahriintunut tai repeytynyt niin, ettei siitä ole saanut enää kelpoa, mikä sen kohtalo on silloin? Pahimmassa tapauksessa se päätyy kaatopaikalle. Kenties se lojuu kirppiksellä viikkokausia, saa alelapun helmaansa, päätyy ota ilmaiseksi- laatikkoon ja sieltä viimein pääsee jonkun matkaan. Lojuu kaapissa, kunnes tulee siivotuksi taas säkkiin ja päätyy tekstiilinkeräyslaatikkoon. Sieltä lajittelukeskukseen, jossa se havaitaan myyntikelvottomaksi ja joutuu läjään, joka kuskataan herraties minne maailman kolkkaan lojumaan.
Mitä sille ikinä tapahtuukin, se ei lakkaa olemasta ja häviä sillä hetkellä kun alkuperäinen omistaja sen hävittää. Se on poissa silmistä ja mielestä, mutta yhä olemassa, miljoonien kaltaistensa kanssa. Tätä ei tule ajatelleeksi, kun roudaa vanhoja vaatteitaan keräyksiin tai kirppareille, kun niistä on itse päässyt eroon, ne lakkaavat olemasta. Paitsi etteivät lakkaa, sekin karmea polyesterimekko, jonka ostin parikymppisenä torimyyjältä ja havaitsin liian lyhyeksi, sekin on yhä tuolla jossain. Kenties käytössä, kenties kaatopaikalla tai kenties räsymaton raidaksi kudottuna. Tai ehkä se on palanut.
Vaatteita valmistuu vuosittain sata miljardia kappaletta. Siihen mahtuu hikipajojen halpatuotantoa, superkalliita designluomuksia ja kaikkea siltä väliltä. Se on ihan mielipuolinen määrä uusia vaatteita, etenkin kun kolmannes niistä jää myymättä ja päätyy siihen limboon minne käytöstä poistetutkin. Pois silmistä. Se on hirvittävää tuhlausta. Ja siksi, juuri siksi, minä haalin niitä vaateparkoja hoteisiini ja yritän parhaani mukaan saada ne kaikki vielä uuteen eloon. Jos ei muuhun, niin mattoihin, leikkaamalla epäkurantit trikooasut suikaleiksi, voi niistä virkata kerrassaan messeviä mattoja. Kokeilkaa vaikka.
No Comments