Käsittämätöntä tekstiä, Grinch ja Viikatemulkero

Kirjoitan tätä tuskallisen tietoisena siitä, että minun pitäisi tehdä jotain aivan muuta tällä hetkellä. Jalkinemalliston deadline väijyy noin 14 tunnin päässä ja allekirjoittaneen hommat ovat levällään kuin ne jokisen eväät. Itse kengät valmistuvat kyllä ajoissa, kunhan olen huomisaamuna koululla tasan 07.30 valmiina raivokkaaseen hiomis-pohjitus-korkojenkiinnitys-urakkaan, pääsen kuin pääsenkin esittelemään valmista jälkeä kun kello lyö kaksi. Se dokumentointipuoli on sitten vielä hieman vaiheessa. On hyvin mahdollista että olen koululla 07.30 päässäni nämä samat silmät kuin tälläkin hetkellä ja kainalossani läppärin täydeltä täysin käsittämätöntä tekstiä. Niin käy jos yrittää skipata yöunet töiden takia tässä iässä, tulee käsittämätöntä tekstiä.

Mikäli olisin ollut kaukaa viisas, olisin suunnitellut mallistoon yksinkertaisia ja tyylikkäitä pistokkaita. Sellaisia klassisia, eleettömiä, yhden sauman kenkiä. En ollut kaukaa viisas, enkä sellaiseksi koskaan tule. Mallistoni piti sisällään kolmet nilkkurit, joihin tuli silmitön määrä rämmäleitä, tilkkuja, glitteriä, höyheniä ja karvaa. Paitsi ensimmäiseen pariin, se on eleetön ja klassinen pari se. Mutta ne kaksi seuraavaa eivät ole. Veikatkaapa miten nopeasti sellaiset rämmälekengät nykäisee kasaan? Aivan oikein, ei läheskään niin nopeasti kuin joku nimeltä mainitsematon moppi itselleen uskotteli ja siksi se joutuukin skippaamaan yöunet ja kirjoittamaan käsittämätöntä tekstiä! Raah!

Olen siis ollut kiireisempi kuin yksijalkainen mies perseenpotkimiskilpailuissa (olen aina halunnut käyttää tuota älytöntä kielikuvaa 😀 ) ja sen kiireen lisäksi on viikatemies käynyt taas nurkissa irvistelemässä. Tällä visiitillä sen mukaan ei luojan kiitos lähtenyt yksikään elävä olento, vaan vanha kunnon Hilkka, joka oli minulle kovin rakas, mutta kuitenkin vain auto. Kasa rautaa. Hyvin sielukas ja sympaattinen kasa 😀 Ainekset siinä oli toki pahempaankin, sillä jälkikasvuni oli ratissa onnettomuuden sattuessa ja ellei Hilkka-Hilidur olisi turvatyynyllään pelastanut pentuani, olisi jälki ollut karmivaa. Hilkka itse ei valitettavasti selvinnyt vaan lähti hinausauton kyydissä viimeiselle matkalleen. Ja minä olen surrut sitä autoa enemmän kuin yhdenkään parisuhteeni päättymistä milloinkaan. En tiedä kertooko se enemmän minusta vai miesmaustani vaiko kenties siitä, että Hilidur oli kuin olikin autojen auto.

Dur on nyt kuitenkin poissa ja minä joudun opettelemaan kaikki ne kytkimet ja kaasut sun muut kommervenkit taas uudestaan uuden kotteroni kanssa. Grinch on huomattavasti äkäisempi kuin lempeä Hilidur, se lähtee kuin luoti hyppien ja ärjyen mennessään. Todennäköisesti syy siihen on ratin ja penkin välissä, eikä itse autossa, mutta näin suhteemme alkumetreillä meno on varsin hurjaa. Ja tunnustettakoon että olen seissyt kaupan parkkipaikalla miettimässä että mikä helvetti näistä nyt oli se minun Grinchini 😀 En kuolemaksenikaan ymmärrä ihmisiä jotka vaihtavat autonsa joka vuosi. Miksi, oi miksi? Kunhan saan Grinchin kanssa hommat sujumaan, en kuuna kullan valkeana hanki toista.

Elämä on siis ollut taas enemmän vuoristorataa kuin possujunaa ja välillä olen yllättänyt itseni toivomasta että jos nyt hetkeksi rauhoittuisi tämä vehkeily. Hetkeksi. Tai jos ainakin ne dramaattisimmat käänteet muuttuisivat positiivisiksi. Jos vaikka sen viikatemulkeron sijaan tulisikin käteiskeiju kylään ja toisi mukanaan mielenrauhamaahisen ja toiveidentäyttäjätontun. Siitä minä pitäisin.

Leave a Reply

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *