Sosiaalisesti liikuntakyvytön tunarisuutari

Tuli tässä eräänä päivänä puheeksi sosiaalinen elämä. Tai siis minulle esitettiin kysymys että millaista sosiaalinen elämäni on, onko minulla aikaa sellaiseen ylipäätään. Piti ihan hetki miettiä että lasketaanko sosiaalinen media elämäksi? Entä se kun sanoo Lidlin myyjälle päivää, onko se sosiaalista kanssakäymistä? Tai se kun jahtaan Ozzya kädet ojossa pitkin kämppää iltamyöhällä ja kimitän että tule tänne minä nipist nipist nipist nipistän sinua? Ei, vastaus on jyrkkä ei. Minulla ei ole sosiaalista elämää 😀 Jonkinlainen hintahan tästä järjettömän sirkuksen pyörittämisestä on maksettava, vuorokaudessa kun on vain ne kusiset 24 tuntia. Jostakin on siis karsittava ja tässä tapauksessa se on sosiaalinen elämä.

Vaikka tarkemmin kun asiaa ajattelee, tuo sosiaalinen elämä sellaisena kuin se yleisesti ymmärretään, on aika vieras ja pelottava käsite. Minä nimittäin olen sosiaalisesti niin kömpelö, että minut luokitellaan käytännössä sosiaalisesti liikuntakyvyttömäksi. Olen ameeba. Kykenen kyllä toimimaan esimerkiksi asiakaspalvelutehtävissä varsin sujuvasti, hallitsen smalltalkin jos on ihan pakko ja olen joskus vallan ystävystynytkin ihmisten kanssa. Mutta jos pitkän työviikon jälkeen pitäisi valita lähtisinkö kaveriporukan kanssa paljuun lillumaan skumppalasit kädessä, vai menenkö Karin ja Kingin kirjan kanssa peiton alle, en joudu miettimään kolmea sekuntia kauempaa. (En muuten kykene kuvittelemaan mitään kauheampaa kuin palju, herravarjele, se on jo sananakin aivan järkyttävä! Palju! Iso ämpärillinen ihmislihakeittoa! Sosiaalisen kanssakäymisen karmiva kliimaksi, pakkaudutaan kuumaan veteen porukalla likoamaan! Rangaistus se on eikä mitään ajanvietettä!!!)

Sosiaalinen liikuntakyvyttömyyteni näkyy myös siinä että aina toisinaan annan itsestäni tahattomasti täysin väärän kuvan. Vaikutan kylmäkiskoiselta ja jopa epäkohteliaalta, vaikka tosiasiassa käyn sisäistä keskustelua itseni kanssa aiheesta “vaikutanko idiootilta, pitäisikö nyt sanoa jotain ja jos, niin mitä.” Naamani on myös sellainen että aina kun se ei ole neliönä, se näyttää vihaiselta. Vaikka itseasiassa olen aika harvoin vihainen. Naamani valehtelee, älkää siis uskoko sitä. Toisinaan taas annan itsestäni häiriintyneen kuvan, vaikka en oikeasti ole sitäkään. Minä en vain hallitse sosiaalisen kanssakäymisen kirjoittamattomia sääntöjä. Esimerkiksi riiuuhommelit. Näin vanhemmiten ei enää ole sitä sellaista hirvittävää kynnystä lähestyä miellyttäviä mieshenkilöitä, kuten nuorempana oli. Silloin sitä saattoi miettiä viikon jotta uskaltaako sille nyt lähettää viestin ja hihii, mitä mä sanon. Nykyään, jos satun viehättymään jostakusta, miesparalle tulee kyllä selväksi että jotain tuolla helvetin hipillä on nyt mielessä, mutta mitä; se ei välttämättä selviä. Joten useimmiten herätän mielenkiinnon sijasta hämmennystä. Tämä on ajanpuutteen ohella pääsyyllinen siihen että elän Ozzyn ja Karin kanssa enkä suinkaan onnellisessa avioliitossa 😀

Ja hieman tuota sosiaalista kömpelyyttä sivuten, se taannoinen tehokas puheenvuoroni ei mennyt siinä määrin nappiin ettäkö raati olisi raivoisasti aplodeerannut ja viskonut stipendiseteleitä jalkojeni juureen, mutta ei se reissu ihan turha ollut. Kokemusta siitä ainakin kertyi jos ei muuta ja ehkä seuraavalla kerralla se stipendi sitten lankeaa kätösiini 😀

Itsetutkiskelun ja tehokkaiden puheiden lisäksi olen toki tehnyt myös ihan konkreettisiakin asioita viime aikoina. Kuten kengät. Malliston ensimmäiset töppöset näkivät päivänvalon ja tunnustettakoon että siinä hommassa lensi perkele jos toinenkin ja vittukin saattoi livahtaa. Tässä on kulunut ihan huomaamatta suorastaan törkeä aika siitä kun viimeksi olin suutarointipuuhissa ja se näkyi ja kuului. En lyönyt itseäni vasaralla enkä imeytynyt pää edellä hiomakoneen uumeniin, mutta melkeinpä kaikki muut virheet ja äpäröimiset kyllä tein. Lohduttaudun sillä että vielä kaksi paria odottaa tekijäänsä. Ja niihin saan liimata höyheniä 😀

Leave a Reply

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *