Pitchaus ja pastillit

Kävin yrittäjävalmennuksessa viime viikolla. Mielenkiintoista asiaa, opin paljon uutta ja oli kiva kuulla muiden samassa tilanteessa pyristelevien kokemuksia. Sitten ruvettiin puhumaan pitchaamisesta ja vanhaa hippiä alkoi ahdistaa. Kaikki kammottavat muistot kouluaikoina pidetyistä esitelmistä tulivat yhtenä ryöppynä mieleen, hikiset kädet, tärisevä ääni ja raivokkaasti väpättävissä käsissä rapisevat lukukelvottomat muistiinpanot. Ei saatana, mitä muuta tahansa paitsi tätä! Vilkaisin ympärilleni jos olisi vaikka joku ikkuna jäänyt auki, että voisin dyykata siitä vapauteen ja kirmata tieheni. Ei ollut. Ja sitten oli toki vielä se, että viisi parasta pitchaajaa palkitaan varsin mukavalla stipendillä. Päätin jäädä ja kestää kuin nainen.

Varsinaiseen pitchauspäivään on toki aikaa vielä miltei kolme viikkoa. On hyvin aikaa siis valmistella, panikoida, kirkua ja oksentaakin. Tämä informaatio rauhoitti panikoivan mieleni siellä valmennustilaisuudessakin, ei olekaan pakko nyt tältä istumalta esiintyä, helpotuksen syvä huokaus! Tai ei sittenkään. Nykäistäänpä kaikki nyt äkkiä sellaiset minuutin mittaiset puheet ja vedetään ne tässä koko ryhmälle. AAAAAAAAAA!!!!!!

Minä siis raapustin törkeänhienoon muistikirjaani (sateenkaaren väriset paljettikannet! Tiedän, pakkomielteeni Tigerin muistikirjoihin ei ole normaalia! Tämä lasketaan jo fetissiksi, sillä niitä kirjoja on useita. Kymmeniä. Köh.) pääpiirteittäin silppukolttujeni ja rönsyhuppareiden idean. Loppuajan käytin miettimällä mitä reittiä kävelen sinne kaikkien eteen, kompastunko kanssakurssilaisen laukkuun vai liukastunko ihan muuten vaan ja katkeaako siinä rytäkässä hampaat vai käsi. Tuleeko suustani ääntä ollenkaan, muuttuuko naamani punaisesta violetin kautta siniseksi tai saanko kenties hallitsemattoman koprolaliakohtauksen. Ai ettien että, ne minuutit olivat pitkiä.

Enhän minä sitten kaatunut, tukehtunut enkä kiroillut. Kunhan manasin taas hysteriaa ilmoille. Lietsoin itseni kauhun valtaan, eikä se sitten ollutkaan niin kamalaa. Paitsi olihan se vähän. Sitä on siinä tilanteessa niin vieraalla maaperällä, kaukana omasta mukavuusalueesta niin että ihan ahistaa. Siitä kuitenkin selviää, eivätkä yleisönä toimineet kanssakurssilaiset näyttäneet pöyristyneiltä tai huvittuneilta kun palasin paikalleni. Enkä nyt ala miettiä vielä sitä kolmen viikon päästä pidettävää varsinaista esitystä, jonka pitää ensinnäkin kestää kolme kertaa pidempään kuin tämä raakaversio, mukana on oltava esitystä tukeva diaesitys ja yleisönä toimii raati, joka arvostelee koko homman päättäen siinä samalla onko se sen messevän stipendin arvoinen vaiko ei. En mieti sitä. En.

Olen siis ylittänyt itseni. Se on aina yhtä ilahduttavaa. Ehkä jonakin päivänä ylitän itseni myös sillä tavalla että ajan autoa ilman ajopastilleja. Tapoihini nimittäin kuuluu tunkea Sisuja kuonooni ratissa ollessani. Ellei ole Sisuja, hanskalokerosta löytyy aina paniikki-Blikit. Oli siis tilanne mikä hyvänsä, minun turpani on täynnä pastilleja aina kun istun kuskinpallilla. Ja kuten tässä eräänä päivänä sain huomata, poliisit olettavat että niillä pastilleilla yritetään peittää juopottelun aromeja hengityksestä. Eikä siinä tilanteessa oikeasti kannata ehkä alkaa selittää että syön näitä ihan vaan tavan vuoksi kun ajaminen jännitti ja Sisut auttoi keskittymään ja sitten se tapa jäi päälle vaikka eihän se ole hyvä kun näissä on xylitolia ja sehän pierettää aika pahasti ja… Että jospa vaan puhaltaisi siihen tuuttiin ja olisi hiljaa 😀

Leave a Reply

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *